Viime päivinä on ollut hyviä kannanottoja ainakin Instagramin puolella siitä, miten erilaiset koulumaailman sometilit saattavat aiheuttaa ahdistusta. Erittäin hyvä ja tärkeä asia nostaa esille ja sanoa ääneen. Luulen, että pääasiassa kaikki ovat sitä mieltä, että ei sosiaalisen median tarjoama todellisuus ole koko totuus. Ei koulumaailmassa, kuten ei muutenkaan elämässä. Mutta on tärkeä sanoa tämä ääneen.
Mielestäni riippuu paljon omasta mielialasta ja hyvinvoinnin tilasta, miten asioihin suhtautuu. Kun olet jostain syystä itse herkillä, pienikin asia voi suistaa raiteilta. Saada päälle ne ajatukset, että en osaa ja en riitä. Kun taas itse voi hyvin, pystyy maltillisesti kohtaamaan monenlaisia asioita ja laittamaan nämä sopiviin mittasuhteisiin. Esimerkiksi nähdessään hienon kalenteriseinän somessa ei heti ryntää tulostamaan ja laminoimaan ja laittamaan omaa luokkaansa uusiksi. Ehkä laittaa jonkin idean mieleen ja sopivassa tilanteessa käyttää sitä. Ei anna virran viedä mukanaan, vaan tekee päätökset ja valitsee suunnan itse.
Somen ansiosta asiat ovat nopeasti saatavilla ja tiedon tulva on valtava. Kun itse valmistuin (lasteni mielestä kivikaudella…), ei somesta ollut tietoakaan. Tämä viime aikainen keskustelu sai miettimään, miten erilaista oli kun esimerkiksi maailmalta tuleva tieto oli tekstimuodossa. Nyt amerikkalaisten opettajien luokkahuonekuvat tulvivat reaaliajassa puhelimen näytölle. Silloin luin kirjoista eri maiden koulusysteemeistä tai näin jostain lehtiartikkelista muutaman kuvan. Silti saattoi muodostua paineita! Aina joku laulaa kauniimmin, piirtää taitavammin, kohtaa lapset lempeämmin, hyppää korkeammalle, huomioi vanhemmat monipuolisemmin, kohottaa työilmapiiriä paremmin… Mutta ”altistuminen” tälle ahdistumiselle on nykypäivänä moninkertaista.
Se on kuitenkin elämää! Näin opetamme lapsillekin: jokaisella on omat vahvuudet ja haasteet. Niillä pärjää, niillä pärjää erinomaisesti! Haasteasioita harjoitellaan, vahvuuksia opetellaan hyödyntämään. Eikä kaikkien tarvitse tehdä samoja asioita ja samalla tavalla. Suomalaisessa koululaitoksessa tämä on yksi hieno piirre, mikä tekee siitä niin hyvän.
Sanon usein vanhemmille, jotka miettivät tekevätkö jossain asiassa riittävästi tai oikein, että kyllä teet! Jos tulee mieleen ajatus, että teenkö oikealla tavalla, se on hyvä merkki. Silloin ihan varmasti pohtii lapsen parasta. Nyt kun asiaa ajattelen, tämä sama pätee meihin opettajiin. Jos tulee olo, että riitänkö, varmasti riität! En tarkoita, että ollakseen hyvä opettaja täytyy pitää yllä masennusmielialaa. Ei todellakaan. Mutta jos pohtii omaa osaamistaan ja omaa toimintaansa, on se merkki kehittymishalusta. Ja siitä, että yrittää parhaansa. Ja se riittää.
Nyt tuli laajennettua alkuperäistä aihetta, koska ilmiö on sama. Huoli siitä, että se mitä tekee ei ole tarpeeksi. Mutta someen: somesta täytyy muistaa, että jokainen valikoi millaisia asioita julkaisee. Julkaisi mitä tahansa, se on joka tapauksessa vain pieni osa ihmisen elämästä. Myös opettajan kouluelämästä ja opettajuudesta. Meille ihmisille ominaista on tuoda esiin sitä, missä olemme hyviä tai mikä on edustavaa. Se on myös hyvä, sillä onhan se hyödyllistä jakaa parasta ammatillista osaamistaan. Siitä todennäköisesti on hyötyä ja oppia muille.
Entä miten minä toimin? Aloitin blogin pitämisen vuosi sitten. Syy oli itsekäs. Halusin saada itselleni muistiin asioita, joita opettajana olen tehnyt. Miksi en vain kirjoittele itselleni pöytälaatikkoon? Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin tiedän, että teen säännöllisemmin ja monipuolisemmin tekstejä, kun niille on myös lukijoita. Toisaalta perustelen ja pohdin asioita enemmän. Jos kirjoittaisin vain itselleni muistiin, todennäköisesti tyytyisin kuvailemaan. Nyt – ainakin joskus – myös perustelen, miksi toimin niin kuin toimin.
Blogin liitännäisenä syntyivät tilit Instagramissa ja Facebookissa. Ehkä johtuu korona-ajasta, mutta olen kokenut tosi tärkeänä muiden lasten kanssa työskentelevien kanssa ajatusten vaihtamisen tai heidän tiliensä seuraamisen.
Mielestäni on ihan itsestään selvyys, etteivät kaikki opettajat toimi somessa. Eivät edes seuraa muita opettajia, puhumattakaan että tuottaisivat itse jotain. Jokainen tekee valinnat ja rajaukset ihan itse, niin kuin hyvältä tuntuu. Mielestäni on myös itsestään selvyys, että jos some jotenkin tuntuu taakalta, sen seuraaminen tai sinne julkaiseminen loppuu heti. Some on hyvä bonus, ei itsetarkoitus eikä edes mitenkään olennaisena osana opettajan työhön liittyvä. Joku etsii vinkit somesta, joku jostain muualta.
Minä en osaa tehdä hienon näköisiä materiaaleja tai kuvata videoita. Joskus tulee muita tilejä katsellessa tunne, että olisi kiva osata. Yleensä olen kuitenkin tyytyväinen siihen mitä teen. Minä tuon somessa esiin erilaisia tapoja järjestää opetusta ja hyödyntää materiaaleja ja muiden vinkkejä. Olisinkohan luokitukseltani organisoija tai yhdistelijä 🙂
Me kaikki olemme erilaisia ja työskentelemme ihan erilaisissa olosuhteissa. Kyllä minullekin iskee välillä suuri kateus, ja tunnistan oikein hyvin ilmiön riittämättömyyden tunteen heräämisestä somevirrassa. Viime vuonna minut valtasi kalenteriseinäkateus ja käytäväkateus 🙂 Tai ylipäätään tilakateus. Jossain vaiheessa kuvat ihanista luokkahuoneista tai postaukset mahtavista toiminnallisista tuokioista joissa viiletettiin pitkin koulun käytäviä saivat minut kateelliseksi. Myönnän. Tuli tunne, että minunkin olisi pitänyt. Mutta ei voi mitään, ne olivat asioita jotka olivat syystä tai toisesta ulottumattomissani. Sen sijaan meidän luokassamme oli monta muuta asiaa, jotka olivat hyvin ja toimivat. Tämän kun muistaisi: ei pidä tavoitella täydellisyyttä, vaan riittävän hyvää. Se riittää.
Kuva concerdesign Pixapaystä