Arviointi on olennainen osa oppimista ja koulutyötä ja sitä tehdään monesta näkökulmasta. Riviopettajan työhön liittyy vanhempien odotukset saada lapsensa oppimisesta arvioinnin kautta tietoa. Opettajalle itselleen on merkityksellistä arvioida ryhmässä tapahtuvaa oppimista ja sen kautta peilata omaa toimintaansa. Ja sitten se omasta mielestäni kaikista tärkein: oppijalle itselleen arvioinnin kautta välittyvä tieto omasta oppimisesta.
Arviointi ei ole helppoa. Tai mitä sitä kaunistelemaan: se on ihan hirvittävän vaikeaa. Olen keskittynyt koko opeaikani alkuopetukseen, ja saanut mielestäni monta asiaa sen ikäisten lasten koulussa kohdilleen. Alkuluokassa on monia toimintaympäristöön liittyviä ratkaisuja, jotka ovat erittäin hyvin toimivia ja joista olen ylpeä. Mutta arviointi. Sen eteen olen tehnyt töitä, miettinyt ja pohtinut kovasti. Joo, on ihan toimivia osia. Mutta edelleen, tänäkin syksynä, märehdin. Onko kokonaisuus riittävän hyvä?
Lukuvuositodistus
Arvioinnista tulee useille mieleen todistus. Tätä vanhemmat osaavat kysyä. Milloin annetaan todistus? Millainen todistus teillä on käytössä? Totuus on, että lukuvuositodistus on ihan hirveän pieni osa koko arviointikokonaisuutta. Ehkä hyvä niin! Olen vuosien mittaan ollut mukana monessa työryhmässä pohtimassa arviointia ja suunnittelemassa todistusta. Kun arvioinnin opetussuunnitelma muuttuu, niin koulutuksen järjestäjä herää: on uusittava todistuskaavake vastaamaan lakia. Muu arviointi saattaa jäädä enemmän tai vähemmän sanahelinäksi, mutta todistus on uusittava. Ja sitten se uusitaan.
Yleensä homma menee niin, että opettajat työpäivän jälkeen (lue: parhaat työhetket siltä päivältä on jo annettu & olo on enemmän tai vähemmän ryytynyt) istuvat palaverissa ja suunnittelevat todistuskaavaketta. Oman vuosien ja useiden todistuskaavakkeiden kokemukseni perusteella uskallan sanoa, että paras on sellainen, joka on mahdollisimman selkeä ja niukka. Tai ainakin se on todistuksena vähiten huono.
Me yritämme kyllä! Mutta on ihan hirveän vaikea suunnitella kaiken kattava, riittävän informatiivinen ja helposti ymmärrettävä lomake. Sellainen, jonka mahdollisimman moni vielä ymmärtää samalla tavalla. Olen tosiaan sitä mieltä, että niukkuus on parasta. Muistan muutaman vuoden takaa, kun ystäväni kysyi minulta apua lapsensa todistuksen tulkitsemiseen. Ymmärrettävyyden kohdalla kyseinen kunta ei ollut onnistunut, jos ekaluokkalaisen vanhempi ei osaa tulkita lapsensa todistusta. Mitähän ekaluokkalainen itse siitä ymmärsi?
Arviointi lasten näkökulmasta
Tänä syksynä kysyin lapsilta, mitä tarkoittaa arviointi ja millaisia asioita arviointiin liittyy. Eskarit olivat mukana keskustelussa, vaikka toki tiedän ettei heillä ole vielä kokemuksia koulupuolen arvioinnista. Halusin, että muiden lasten ajatukset välittyvät heillekin. Olin tyytyväinen siitä, että alkuluokkalaiset muistivat paljon viime vuodesta tekemiämme arviointijuttuja. Arviointia on Hyvien ominaisuuksien purjelaiva, arviointikirjekuori, itsearviointi. Hiukan annoin vinkkiä, niin tuli myös viimeisenä koulupäivänä annettu todistus mieleen. Osalle, ei kaikille 😊 Tällä todistin itselleni, ettei se paperipala ole lapselle itselleen välttämättä kovin merkityksellinen. Koska todistus jaetaan viimeisenä päivänä, on täysin kodin varassa, kuinka tätä arviointia lapsen kanssa käsitellään. Tämä on yksi minua kovasti pohdituttanut kysymys: ketä varten arviointia tehdään?
Tiedän kyllä, että on monenlaista arviointia ja sitä tehdään eri tarkoituksia varten. Opettajana minulle tärkein on lapsen näkökulma. Arviointi täytyy tehdä lapselle merkitykselliseksi ja näkyväksi. Silloin arviointi ainakin voi olla oppimisen kannalta hyödyllistä. Kestän hyvin todistuksen niukan merkityksen lapsen näkökulmasta, jos vuoden mittaan tehty muu arviointi on riittävän hyvää.
Oma ”arviointihistoriani”
Tätä ajatusta olen pyöritellyt kauan. Todella kauan. Olin ennen opettajaksi opiskelua kaksi vuotta töissä luokanopettajana. Kyllä, silloin oli pula luokanopettajista ja ylioppilas sai koko vuoden sijaisuuden. Samassa luokassa, kaksi kertaa peräkkäin. Itse asiassa olisin voinut jäädä kolmanneksikin vuodeksi ja ajatus houkuttelikin, mutta halusin myös jo opiskelemaan. Opettamisen korkeakoulu tuli käytyä juuri noina vuosina, kiitos kollegoille😊 Kun olin antanut ensimmäiset joulutodistukset tajusin, että eihän siitä paperista välittynyt lapselle itselleen oikeastaan juuri mitään. Lisäksi lähipiirissä oli lapsi, joka julisti osaavansa kaiken. Koska hän oli saanut kaikki rastit parhaimpaan mahdolliseen kohtaan, asia oli näin – ei enää mitään opittavaa! Sekään ei ehkä ollut ihan koko totuus. Kuten niin usein, kehittäminen lähtee turhautumisesta. Niin tässäkin.
Itsearviointi-käsitettä ei ollut ehkä vielä edes keksitty, tai ainakaan minä en sitä tuntenut. Mutta sellaiseen viittaavan systeemin kehitin. Myöhemmin opiskellessa yliopistossa esiteltiin silloin vahvan nousun alla olevaa itsearviointiajattelua. Ja olipa hauska hetki huomata, että sehän tuntui tutulta!
En tietenkään käyttänyt sanaa itsearviointi, kun en sellaista sanaa tiennyt. Vaan meillä paperissa oli otsikkona Ajatuksia koulunkäynnistä. Siihen kokosin joukon konkreettisia tavoitteita. Lapset värittivät liikennevalovärein (joita muuten käytän yhä edelleen) oman ajatuksen. Opettelen asiaa, osaan jonkin verran, osaan hienosti. Minä väritin oman ruutuni ja vanhemmat omansa. Tästä saimme erittäin hyvää keskustelua! Mistä voisi johtua, että jossain kohdassa värit ovat samat tai erit? Miten seuraavalla kerralla väri onkin muuttunut keltaisesta vihreäksi? Ei täydellistä, mutta ehdottomasti parempi kuin pelkkä todistus. Värit toivat visuaalisen puolen, lukutaidotonkin lapsi ymmärtää itseään koskevasta paperista jotain. Ja mukana oma pohdinta ja vanhempien havainnot. Tämä oli ensimmäinen räpellys arvioinnin tekemisestä lapsen näkökulmasta. Samalla tiellä olen edelleen, pohtimassa miten tämän voisi tehdä paremmin.
”Arviointitulevaisuuteni”?
Siitä huolimatta, että olen miettinyt arviointia ja sen toteuttamista kauan, en ole vieläkään tyytyväinen. On pieniä palasia, jotka ovat ihan ok. Mutta sopivatko kaikki osat yhteen? Ja miten kaikki välittyy lapselle? Entä huoltajille, jotka toki ovat tärkeässä osassa erityisesti pienten lasten kanssa. Se, kuinka huoltajat arvioinnin näkevät ja kokevat, vaikuttaa lapseen. Tuleeko arvioinnista se hyöty oppimiseen, joka olisi mahdollista?
Arviointikeskustelut ovat erinomainen asia. Mutta niitäkin voidaan pitää monin eri tavoin. Itse sorruin tällä kokemuksella ja kaikkien näiden vuosien jälkeen viime vuonna erittäin huonoon versioon arviointikeskusteluista. Kunnassamme arviointikeskustelut kirjataan Wilmaan. En ehkä ajatellut asiaa, mutta kävin keskustelussa Wilman lomakkeen kaikkine kohtineen läpi. Ei ollut hyvä. Häpesin itseäni, kun puhetta tuli ihan mahdottomasti, osan kohdista luin vaan suoraan, koska muuten ei olisi ehditty kaikkea edes käydä läpi. Ja vieressä istuvan lapsen kasvoista usein näki, että ei muuten mennyt ymmärrykseen. Osaan pitää parempiakin keskusteluja, mutta suostuin olemaan lomakkeen vanki. Ei tietenkään pitäisi.
Parasta, mitä oman luokkani arvioinnissa edelleen on, ovat erilaiset itsearviointimenetelmät. Tapoja on monenlaisia ja ne hiukan vaihtelevat eri vuosina, mutta perusajatus on sama. Vakuutan lapset siitä, että he ovat oman oppimisen parhaita asiantuntijoita. Sinä osaat miettiä, mitä osaat hyvin ja mikä asia tarvitsisi harjoittelua. Kun lapsi itse osaamisasioita pohtii, ollaan hyvässä vauhdissa jo jatkamaan oppimista eteenpäin. Tällaista arviointia pidän tärkeänä!
Tästä tuli pitkä teksti arvioinnin tausta-asioista. Mitä pidän tärkeänä ja miksi. Arviointi ei näytä ikinä tulevan valmiiksi. Aina tuntuu, että jotain pitäisi kehittää. Ikuisuusprojekti. Enkä todella vielä ole tyytyväinen, ollenkaan. Nyt aloitan postaussarjan. Yksi tavoite on saada kirjoittamalla selkiytettyä arviointisekamelskaa itselleni. Toisaalta tiedän, että en ole pohdintojeni kanssa yksin. Ehkä joku muukin hyötyy tästä ajatusten pyörittelystä. Saan tänä vuonna myös uuden työkalun arviointiin. Onko se avuksi arvioinnin selkiyttämisessä?
Uusi työkalu on nykyisin Qridi Oy:n ylläpitämä Arviointijuna. Lue blogiteksti Arviointijunasta täältä.
Kuva Pixabaystä Shahid Abdullah